Tämähän alkaa tulla jo tavaksi: sairaalareissu

Vaikka viherpiipertäjänä olenkin julkkisen liikenteen kannattaja, sen käyttö on joskus haastavaa Suomen pakkasissa. Tänä aamuna näin bussini takavalot, kun pääsin pysäkille. Ei ollut kuin reilu 10 minuuttia etuajassa. Siksipä koko reissu olikin pakkasessa hyppimistä bussivaihtojen takia. Koska olin missannut reittioppaan suositteleman bussin, ei seuraava bussivaihto ollutkaan enää kovin sujuva: odottelin pakkasessa varpaiteni ja muiden palelevien ruumiinosien mielestä aivan liian pitkään.

Kun bussi vihdoin tuli, oli se juuri yön jälkeen ajoon otettu = jääkylmä. Ulkona liikkuessa sai veren edes jotenkin kiertämään. Bussissa istuessa tuska kasvoi potenssiin kymmenen. Kun viimein pääsin perille, ei jalat enää tunteneet mitään ja kroppa tärisi kauttaaltaan. Matka korvasi avantouinnin. Eikös se ole terveellistä!

Yhtään mieltäylentävää ei ollut matkan määränpääkään: Jorvin sairaala on aina yhtä ahdistava paikka, vaikka siellä ensimmäiset työrupeamani teinkin 16-vuotiaana. Eka palkka oli muinoin upea asia. Mutta sitä mielialaa en tänään saanut päälle. Pyrin aina olemaan ajoissa paikalla (bussikämmeistä huolimatta olinkin ajoissa) ja siksi sapettaa ihmiset, jotka tulevat myöhässä paikalle ja ihmettelevät isoon ääneen, kuinka eivät ole ehtineet vielä täyttää kotiin tulleita kaavakkeita - jotka toki voisi täyttää jo kotona. Näitä sitten odotellaan ja ihmetellään ja muut joutuvat odottamaan tämän vuoksi vielä lisää.

"Olemme koulutussairaala, jonka vuoksi vastaanotolla voi olla opiskelijoita mukana". Ja näinhän se oli. Pitkällisen odottamisen jälkeen pääsin lääkärin ja opiskelijoiden ihmeteltäväksi. Ei kovin kiva. Pienessä sumussa käytiin läpi oireet ja ongelmat ja tutkailtiin ja pähkäiltiin. Valkoiset ja palelevat varpaat saivat ansaittua sääliä. Tähysteltiin ja ultrattiin oikein kunnolla. Yllättäin annettiin "ensimmäinen vapaa leikkauspäivä" toukokuulle. Jotenkin olin odottanut, että ongelma voitaisiin hoitaa ilman operaatiota, mutta ei. Niinpä siis tulossa on vuoden sisään jo kolmas leikkaus. Heti perään hoitajalle, joka haastatteli valmiiksi tiedot leikkausta varten, antoi ohjeet suullisesti ja paperilla. Naistenlehtien lukua labrajonossa, verta tuubiin ja sydänfilmi. Valmis suoraan leikkauspöydälle tämän jälkeen.

Pahoitellen mietin työtäni. Poissaoloja on tullut enemmänkin kuin tarpeeksi. Asioiden sisäistäminen vaatii enemmän työtä ja nuppi tuntuu olevan välillä huonosti vastaanottavainen kaikelle uudelle. Mutta sille ei voi mitään, että kroppa antaa jostain kohtaa myöten vanhenemiselle. Kovasti yritän pistää hanttiin. Vakaasti olen sitä mieltä, että vaivoja olisi paljon enemmän ilman aktiivista työstämistä kunnon ylläpitämiseksi. En suostu vielä kroonikoksi. En, pentele! Ihmetellään sitten tilannetta toukokuussa lisää.