Ennen aloittamistasi varoitan: tämä teksti on nyt täynnänsä vuodatusta ja valitusta. Jonnekinhan tämä täytyy purkaa.....
Olen aina ollut yliherkkä äänille. Nuorena takapihan fasaani oli päätyä narun jatkeeksi huudeltuaan puolet vuodesta 4-8 välillä aamuisin. Samoin katolla juoksevat oravat ja harakat. Luennoilla tai tenteissä vieruskaverin korinat ja niiskuttelut olivat usein viedä keskittymisen kokonaan. Yöni olen nukkunut korvatulppien kanssa jo yli 20 vuotta. Ilman ei pärjää. Tulpat leikkaavat puheen ja muun peruskohinan pois, mutta eivät koirien haukuntaa ja yläkerran kanta-astuntaa. Nämä kantautuvat läpi syvemmänkin unen ja se oli sitten siinä. Se nukkuminen.
Kun muksu oli pieni, asuimme kerrostalon alimmassa kerroksessa. Silti kerrostalossa asuttaessa juoksutin pojan päivisin ulkona uuvuksiin ja tarjosin mahdollisimman vähän rattaissa istumista, sillä sisällähän ei saa juosta jotteivät naapurit häiriintyisi. Kerrostalossa ainakaan. Jalan kopina on kerrostalossa se äänii, joka kantautuu paitsi naapuriin, niin erityisesti sinne alakertaan. Talon rakenteet toimivat rummun kalvona ja astunta voimistuu niissä kulkiessaan komeasti. Ainakin 50-luvulla rakennetuissa.
Asun siis rummun sisällä. Surukseni. Kun ylhäällä asuu pienehkö ihminen, joka kertoo mielipiteensä juoksemalla, tömistellen vuorojaloin ja hyppimällä, on sietokykyni koetuksella. Samoin lamput, jotka ovat hajonneet tuon hyppimisen aiheuttamiin tärinöihin - tuntuu muuten sohvalla istuessa mukavasti myös selkänojan tärinänä. Tämän vuoksi koen lähteväni lepäämään mm. työmatkoille. Nurinkurista, eikö. Ja kauhulla odotan, kun tuon pienen ihmisen pikkuveli lähtee liikkeelle. Sittenhän niitä on kaksi rumpalia yläkerrassa.
Ihan oikea rumpali onkin sitten seinän takana. Ja viulisti. Ja pianisti, joka osaa yhden kappaleen. Vaikka rummut on selvästi yritetty vaimentaa, se naputus kuuluu hyvin. Ja viulusta ei tarvinne sanoa mitään. Nämä äänet toistuvat onneksi päiväsaikaan eivätkä pakota heräämään epäinhimilliseen aikaan. Ne peittyvät TV:n ja radion ääniin kohtuullisesti (toisin kuin askellustöminä).
Minusta on mielenkiintoista, että puhelin laitetaan äänettömälle, kun halutaan sen olevan hiljaa. Jos tämä värinälaite on pöydän päällä, se kantautuu kauemmaksi ja isompana, kuin puhelimen varsinainen soittoääni. Tuota tärinää on sitten mukava kuunnella aamuisin kukonlailun aikaan. Myönnetään, että päivisinkin se tuppaa herättämään erittelemättömiä tunteita. Argh.
Yksi mielenkiintoinen ääni kodissamme on jatkuva pärinä aamuseitsemästä iltaan asti. Alkunsa se sai joulun jälkeen, joten jonkin sortin jouluahja se lienee. Ääni ei tule pihalta, jossa myllää metron työmaa. Ääni kantautuu vastaan päästessäni rappukäytävään. Mutta sitä on vaikea paikallistaa. Mutta joka paikkaan se kantaa. Tuo porakoneenomainen ääni on saanut mielikuvituksen laukkaamaan. Voisiko se olla eläkeläisen nautinnoksi hankittu hieromaistuin (aivan liian kova ääni kyllä siihen). Ääni näet voimistuu välillä. Toinen mahdollisuus on mekaaninen itsensä-viihdyttämis-väline. Siis sellainen, jonka voi ostaa ruskeaan paperiin käärittynä postimyynnistä. Mutta ajatus siitä, että joku jaksaisi leikkiä moisella lelulla alituiseen, tuntuu mahdottomalta (ja aivan liian kova ääni siihenkin). Joku aikuisten kidutusvälineeksi suunniteltu lasten lelu kenties? Nytkin se mukavasti "soi" taustalla. Pohdinta jatkunee edelleen.... Ja Norah Jones peittää nykyään tuon turruttavan äänen. Mieluiten olisin pelkässä hiljaisuudessa.
Pidän koirista, mutten haukunnasta. Olen sitä mieltä, että kun hankkii koiran kerrostaloon, tulisi ottaa sellainen lemmikki, joka myös sopii kerrostaloon. Se tulee myös kouluttaa: koira oppii kyllä hyvin, missä ja milloin se saa haukkua ja missä ei. Olemme kissan kanssa välillä yhtä stressaantuneita haukkumiseen. Mutta tilanne on onneksi hieman muuttunut keskusteltuani asiasta naapurin kanssa. Enää ei tarvitse herätä ensin oman aamulehden tuloon. Ja sitten naapurin lehden tuloon. Yksin tuo karvaturri jaksaa räksytellä edelleen...
Pesukonetta ei tarvitse laittaa pyörimään kello 23.00 tai 5.00, sillä tiedoksenne: se linkoamin kuuluu kauas! Rappukäytävässä ei tarvitse keskustella isoon ääneen kuulumisista tai huudella ylhäältä alas viimeisiä ohjeita ulos lähtevälle. Ne voi kertoa sitten ulkona tai sisällä. Ihan kaikkien rapun talouksien ei tarvitse kuulla, kuinka se viimeisin lomamatka sujui tai kuinka tuli hankittua uusi auto. Lasten ei tarvitse laulaa tarhan lempilauluja neljän kerroksen matkaa isoon ääneen. Onhan se suloista, mutta sen malttaa säästää kotiin asti. Ja vaikka niistä rautakaiteista lähtee upea kalina kepillä naputellessa, ei sitä silti oikeasti tarvitse tehdä. Ääniherkkänä - ja toiveikkaana - hankin asuntoon pirun kalliin äänieristeoven. Vaan eipä tuo auta. Samat äänet kulkee jostain rakosesta edelleen sisään.
Kyse on mielestäni ihan vain toisten ihmisten huomioon ottamisesta. Hyvistä käytöstavoista. Vai olenko ihan väärässä? Kun asutaan tiiviisti ja talon seinät päästävät äänet reippasti läpi, voi aina miettiä mitä naapuriin kuuluu. On toki ääniä, jotka kuuluvat elämään: joskus pitää ääntä korottaa ja nostaa volyymiä, itkeä tirauttaa. Mutta aina on myös tilanteita, joissa voisi miettiä miten volyymitasoa voisi vähentää.
Myönnetään: voisin paremmin keskellä ei mitään ja ihan yksin. Ja voisin keskustella näistä äänistä enemmänkin naapureiden kanssa. Mutta tuo kynnys on korkealla. Etenkin kun tiedän omat yliherkkyyteni äänien suuhteen. Kynnys madaltui hieman, kun yrittäessäni myydä asuntoa muutama vuosi sitten välittäjä kertoi näytössä tulleista möykkä-kommenteista. Vieraanikin ovat lähteneet kommentoimaan ja ihmettelemään töminöitä, pärinöitä ym. Eli ihan tyhjästä en koe nyt urputtavani. Kun seuraavan kerran törmään asianomaisiin, niin sitten yritän keskustella asiasta. Tai löydän sitä ennen uuden kohtuuhintaisen asunnon kerrostalon ylimmästä kerroksesta ilman seinänaapureita. Tai yhden tason tönön jossain ... pääkaupunkiseudulta.
In My Dreams!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti