Olen aina pitänyt eläimistä. Ainakin karvaisista sellaisista (käärmeet, hämähäkit ja muut iljetykset eivät siis t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n- kuulu tähän kastiin). Kun olin kansakoululainen (aivan, olen toooosi vanha!), meidän perheeseemme tuli ihana pieni karvainen makkara, karkeakarvainen mäyräkoira Bessie. Siitä lähtien mäyrikset ovat olleet ehdottomia suosikkejani. Bessie oli kuten niin moni rotukaverinsakin: itsepäinen, talvipakkasia vihaava, marttyyriyteen taipuvainen Drama Queen.14 ihanaa vuotta saimme nauttia siitä.
Kun oma muksu oli pieni, oli ilmassa monenlaista vauvakuumetta eläimiin liittyen. Espanjan-reissulla käärmeiden syötäväksi tarkoitettu rotanpoikanen nukahti käteeni ja eläintenhoitaja olisi antanut sen meille saman tien omaksi. Sen verran järki oli matkassa pienoisen iljetyksen rinnalla, että rotta jäi Espanjaan elämään sille tarkoitettua erittäin lyhyttä elämäänsä. Ajatus omasta lemmikistä kuitenkin sai jälleen kipinää.
Kävin tiiviisti Hesyn ja Pelastetaan koirat ry:n sivuilla katsomassa lemmikkejä. Aina kuitenkin järki toimi: kuntoutuksissa juoksemisen lisäksi olemme aivan liian mukavuudenhaluisia koiran hoitajiksi eivätkä päivittäiset pissatuslenkit tuntuneet toteutuskelpoiselta ajatukselta. Kävin myös em. sivujen kissaosostoilla, mutta en vielä kokenut kissoja omikseni. En osaisi sellaista hoitaa eikä sellainen varmasti ole yhtä ihana kuin koira!
Sitten tapahtui - uni: olin kävelemässä Helsingin juna-aseman laiturilla. Vastaani käveli firman esimies kissankuljetuslaatikon kanssa. Laatikossa oli punertava, kaunis kissa. Kysyin suoraan, että "Et kai ole menossa lopettamaan tuota?". Vastaus oli kylmä "Kyllä". -"Ellet sinä ota sitä....". Tähän kuvaan alkoi aamu ja työpäivä. En ajatellut tuota unta sen isommin ennenkuin illalla kävin taas tutuilla sivuilla katselemassa eläimiä. Uneni kissa tuijotti yllättäin minua näytöltä! Kuukauden päästä tuo kissa oli meillä. Majesteetillinen Magistral.
Magi oli jo 3-vuotias kolli, joka oli leikattu ennen meille muuttoa. Se oli elänyt koko ikänsä Tallinnan kaduilla, eikä sillä ollut juurikaan kokemusta ihmisistä. Siksipä ensimmäisen vuoden aikana ruoka hävisi kiposta, kirjat putosivat kirjahyllystä, kikkareet ilmestyivät pottaan ja sohvaan pissat ilman, että näimme koko kissaa kuin pari kertaa. Se otti tavakseen merkata sohvan siitä kohdasta, jossa poika tapasi istua. Selvää reviiripeliä! Kun löytyi aurinkoinen kohta tai tyhjä sänky, se otti kaiken irti sisäkissana olosta. Ääntäkään se ei päästänyt ensimmäisenä vuotena, vaikka yritin sitä houkutella aina kun sitä näin.
Nyt kolli on asunut meillä jo 7 vuotta. Se on oppinut puhumaan (puheterapeutin kissa :D): se pyytää ruokaa ja huomiota aivan erilaisin naukauksin. Syliin se ei edelleenkään mielellään halua, mutta köllii kiinni kankussa sohvalla, kun naputtelen päivityksiä, ja puskee otsaan, jos se on oikealla korkeudella. Jos vaihdan huonetta, kissa tulee perässä. Sosiaalinen pakkaus siis. Viime joulukuussa se oppi vihdoin käyttämään raapimispuuta. Tätä ennen kynsien viilauksen hoiti paksu mattomme! Sohva on päässyt jo vähemmällä kusemisella, vaikka muovifrotee on siinä päällä edelleenkin. Varmuuden vuoksi. Kolli juoksee itse häpeämään vessaan, jos liru on tullut ja emäntä karjaisee. Mutta hyvin harvoin tuota enää tapahtuu. Lattialämmitys on huippua ja sängyssä loikoilu (ilman ihmistä) päivän kohokohta. Ihan kotikissaksi tämä on kasvanut. Oma mussukka, kujakolli.
Nyt kun se on testattu, voin sanoa kissan olevan aivan yhtä ihana ja koulutettava kuin koira. Ja helpompi: se tekee tarpeensa sisälle ja nuo jätökset voi sitten tyhjentää, kun itselle parhaiten sopii. Se ei istu käskettäessä, mutta pysähtyy, kun päättäväisellä äänenpainolla sanoo sen nimen tai "EI". Kovin montaa kertaa se ei yritä tehdä kiellettyä asiaa, joten oppiihan tuo paljon tarpeellisia taitoja. Ja sen luottamus meihin kaksijalkaisiin on jo melko kova - vaikka kerran vuodessa taistellaan matolääkitys kurkkuun. Välillä toki tulee edelleen kissamaisia pimahduksia ja se pinkoo ympäri huushollia tuli hännän alla.
Minä ja Magi, kaksi senioria. Yhdessä, rinnatusten. Pusketaan toisiamme ja keskustelemme. On mukavaa, että on seuraa. Muttei liian vaativaa. Meille riittää se, että on toinen. Jonka kylkeen voi kiinnityä. Hiljaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti